Minun on pitänyt osallistua Pakinaperjantaihin, jonka tämänkertainen aihe on ekologinen egoisti. Mutta en saa tekstiäni mihinkään kuosiin. Ajatuksia aiheesta on vaikka kuinka, mutta kun saan sormet näppäimille, niin en saa puettua niitä ajatuksia enää sanoiksi. Taitaa jäädä taas väliin.

Kävin perjantaina hakemassa sikainfluenssapiikin ja en huomannut muuta tuntuvaa kuin sen, että vasen käsivarsi oli viikonlopun aika kipeä. Nyt koko meidän perheemme on rokotettu – sitä toista aaltoa odotellessa. Tuo ensimmäinen aaltohan taisi olla lievempi, mitä iltapäivälehtien hysteriakirjoituksissa ennustettiin.

Meillä on aika levotonta, sillä taloyhtiömme julkisivuremontti aloitettiin viime viikolla. Ensin remonttireiskat olivat talon toisessa päädyssä, mutta kyllähän ne äänet elementtejä pitkin koko taloon kuuluvat. Ennen aloitusta pidettiin meille asukkaille info, jossa minun mielestäni sanottiin, että kovaääniset työt aloitetaan aamulla vasta kello kahdeksan, vaikka muuten työaika alkaa seitsemältä. En tiedä, mitä ne kovaääniset työt sitten ovat, sillä kyllä me heräämme työnääniin jo seitsemän jälkeen. Mutta ei se haittaa.

Tänään remonttiporukka siirtyi meidän makuuhuoneiden ikkunoiden taakse. Suihkusta tullessani piti oikein kurkata makuuhuoneeseen, että voiko tulla vaatteitta vai pitäisikö laittaa kylpytakki päälleen. Juuri silloin eivät olleet ikkunan takana. Meillä on kyllä sälekaihtimet, mutta olin avannut ne, jotta asuntoomme tulisi vähän päivän valoakin. Pitänee muistaa jatkossa pitää niitä vähän enemmän kiinni.

Kissa ei pidä tuosta metelistä. Kun tulin perjantaina kotiin, kissa kulki huoneesta toiseen, välillä ihan hiippaillen vatsa lattiaa pyyhkien. Korvat pyörivät ympyrää kuin kaksi yksittäistä tutkaa. Ja siihen samaan syssyyn noiden poraamisten ja naputtelujen kanssa tuli sitten posti. Siinä vaiheessa kissa juoksi pakoon keittiön pöydän alle. Mutta parempi olisi kissankin tuohon tottua. Meidän talomme osalta remontti on kokonaisuudessaan ohi vasta heinäkuussa.

Kirjoitin viime viikolla noista suksien voiteluista. Sakke laittoi kommentissaan ohjeita, kuinka tuo voitelu pitäisi tehdä. Ja ei se vaikealta vaikuta. Pitäisi kai ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä se voitelu. Sakke kirjoitti tuosta suksien jäykkyydestä ja ajattelin, että voisikohan sellainen olla jossakin paperissa ylhäällä? Sukseni on ostettu noin viisitoista vuotta sitten urheiluliikkeestä. Kun valitsin niitä myyjän kanssa, niin myyjä laittoi minut johonkin merkilliseen härveliin, jossa kulki vihreitä ja punaisia valoja pitkin mittaria. En muista enää, kysyikö tämä myyjä painoani, mutta ei kai sillä olisi ollut merkitystä, kai ne mittarin punaiset valot jotain kertoivat. Vai kuvittelenko vain? Ainakin minua hävetti, mutta en enää muista, että mistä varsinaisesta syystä.

On minua nolottanut laskettelutamineita vuokratessanikin, kun nuori poika tokaisee kovalla äänellä ”Ja sun paino on?”. Toki tajusin, miksi hän sitä kysyi, mutta teki mieli vastata, että mitä se sulle kuuluu. Yritin sitten vastata mahdollisimman hiljaisella äänellä painoni, mutta valitettavasti kundi oli siirtynyt jo vähän kauemmaksi ja sanoi, että hän ei kuullut. Toistin painoni sitten vähän kovemmalla äänellä. Onneksi siinä ihan lähellä ei ollut muita kuin mieheni. Ja hän ei todellakaan kommentoi painoani. Ei koskaan, ei ikinä. Eikä hänen kannata edes sitä ensimmäistä kertaakaan kokeilla.

Tulin juuri vesijumpasta. Meillä on ollut useampi vetäjä viime syksystä alkaen, mikä on ihan hyvä asia, sillä jokaisella on omat maneerinsa ja myös lempimusiikkinsa, jonka tahdissa jumpataan. Tänään jumppaa ohjasi nuori mies. Ja musiikki oli sen mukaista, vähän hevimpää hiennostajaa. Mutta kivaa oli jälleen kerran.

Nyt täytyy pikaisesti hoitaa muita juttuja, sillä puoli yhdeltätoista alkaa Maikkarilta Burn Notice. Katsoin sen viime maanantaina ja se vaikutti hyvältä.

Sain tuon torkkupeiton eilen valmiiksi. Alla olevan kollaasin vasemman alakulman pikkukuvassa on menossa visiointi eli palojen sovittelu kohdilleen 5 x 5 palan plokkeihin. Vasemman yläkulman pikkukuvassa sovitellaan sitten noita plokkeja toisiinsa. Ja oikean reunan kuvassa on torkkupeitto valmiina. (Pikkukuvat on otettu salamalla, valmiin peiton kuva ilman salamaa päivänvalolla.)

Tuli tuolle peitolle hintaa, sillä jouduin ostamaan siihen uusia lankoja – ei ollut enää vanhoja, kun tein edellisen torkkupeiton syksyllä. Mutta muutenhan tein sitä tekemisen ilosta. Mutta joku muu ei tee, sillä olin eilen yhdellä kirpputorilla ja siellä oli myynnissä virkattuja isoäidin neliöitä 50 senttiä / neliö. Tuon hinnoittelun mukaan minun peittoni arvon pitäisi siis olla 142,50, sillä paloja peitossa on 285.

En usko, että kukaan ostaa kirpparilta noita neliöitä tuohon hintaan. Mitä lie myyjä ajatellut? Vai olenko ihan harhateillä? Niitä neliöitä oli oman arvioni mukaan 60-100.

***

Olin eilen muutenkin ahkera, tosin vain noissa näpräämisissä. Leikkasin viime joulun joulukorteista ”aihioita” ensi joulun pakettikortteihin ja kokeilin paperihelmien valmistusta. Ohjeen tähän löysin Miriamin Käsityökori-blogista.

Olen aina pitänyt käsillä tekemisestä. Se on ollut oikeastaan yksi harrastus, jota olen tehnyt oman pääni takia, sillä tietotyöläisenä minun on tarvinnut saada pääntyhjennystä tekemällä jotain, mitä voi konkreettisesti koskea.

Tänään aloitin sitten kangastilkkujen leikkaamisen tuolla uudella pyöröleikkurilla. En tiedä, mitä tulen niistä tekemään, mutta varmaan sen pian keksin.

***

Kävimme tänään miehen kanssa mökillä. Mustaherukkapensas näytti tältä:

Tein siellä lumitöitä. Edellisestä kerrasta taitaa olla kymmenen vuotta. Mies aloitti ensin yksin lumen luonnin minun keskittyessä kuvaamaan lumisia maisemia ja ihastelemaan lintulaudoilla käyneitä tali-, kuusi-, hömö- ja töyhtötiaisia (missä olivat sinitiaiset?). Vähän ajan päästä huomasin miehen linkkuveitsiasennosta, että miehellä otti se kolaaminen lonkkien päälle. Ennen kuin ehdin ilmoittautua vapaaehtoiseksi, mies kysyi, että haluanko kolata. Hoksasin heti, että jos en kolaa, tulen työntämään poislähtiessämme automme ylös rinnettä, joten sanoin haluavani (kielen päässä kävi kyllä eri sanamuoto ja sanatkin).

Kyllä lumen luonti jumpasta kävi. Ja ihmeellistä kyllä, varpaatkaan eivät enää palelleet.

Kotimatkalla kävimme Ekotorin uudessa myymälässä katsomassa valikoimaa. Esikoisemme harrastaa myös käden taitoja. Hän on jo vuosia ollut lähipiirin ”virallinen” korttien tekijä, hän piirtää ja maalaa, ja kunnostaa huonekaluja. Kun hän nyt keväällä muuttaa isompaan asuntoon (niin, tänne Turkuun, jos en ole muistanut siitä aiemmin kirjoittaa), hän aikoo ostaa esimerkiksi ruokapöydän ja tuolit kirpparilta ja kunnostaa ne itse haluamikseen. Siksi kävimme katsomassa, mitä tuolta Ekotorilta löytyy. Esikoinen osti jo yöpöydät ja maalasi ne. Pöydät maksoivat yhteensä 8 euroa, mutta maaleihin meni 20 euroa. Mutta edullisiksi ne kuitenkin tulivat. Ja esikoinen sai juuri sellaiset kuin halusi.

***

Nyt on näiden aika parhaimmillaan (kuva on kylläkin viikon takaa):

Minulla on loppurutistus tuon esikoisen torkkupeiton kanssa. Kaikki isoäidin neliöt ovat jo kiinnitetty toisiinsa. Enää ei puutu kuin langanpäiden päättely, joka on se kaikkein tylsin juttu tuossa.

Aloitin lukemaan Henning Mankellin uusinta kirjaa Rauhaton mies, mutta tuo virkkaaminen on syönyt aikaa tuolta lukemiselta. Mutta ehkä tässä pääsee taas tuon kirjan pariin, kun saa tuon peiton kokonaan valmiiksi. Vai tuleeko sitten se hetki, jolloin vielä paketissa oleva pyöröleikkuri otetaan käyttöön? Polttelee vähän jo nuo tilkkutyötkin.

Sukkia en ole ajatellut nyt vähään aikaan neuloa. Varastossa on vielä ainakin kolme sukkaparia, jos tyttärille tulee akuutti villasukkapula. Lankoja minulla kyllä on, ostelin niitä varastoon alennusmyynneistä. Tosin vain yksivärisiä, sillä niitä oli aika edullisesti, kirjavia lankoja ei.

***

Olen pitänyt pari nettivapaata päivää. Syynä on ollut lähinnä se, että tuo netissä surffailu vie niin älyttömästi aikaa. Kun aikomuksena on pikaisesti tarkistaa sähköpostit, niin muutaman tunnin päästä huomaa uponneensa blogimaailmaan, ruokaohjeisiin, televisiosarjojen kotisivuihin, ehkä Facebookiin jne. Joten olen nyt ihan tarkoituksella vähentänyt koneella viettämääni aikaa. (Käyn Facebookissa ehkä kerran viikossa ja siellä viettämäni aika on aika lyhyt; FB ei vain iske, vaikka olen harjoitellut sen käyttöä jo monta kuukautta.)

***

Pyyhin tänään pölyt kuntopyörästä ja tein sillä pienen ”lenkin”. Edellisen kerran olen käyttänyt sitä puolitoista kuukautta sitten. Olen pitänyt omasta liikkumisestani kirjaa (vesijumpat, kuntopyöräilyt ja sauvakävelyt) ja tilanne on häpeällinen. Vesijumpasta en ole ollut kertaakaan pois, joten sen suhteen tilanne on hyvä. Mutta sitä en kehtaa edes kertoa, kuinka monta kertaa olen käynyt sauvakävelemässä noilla syyskuussa ostamillani sauvoilla. Yhden käden sormet riittävät.

Nyt on ollut hyvät hiihtokelitkin, mutta en ole sielläkään käynyt. Miehen jalat eivät kestä hiihtämistä ja häntä ei myöskään kiinnosta minun suksieni huolto. Ja minulle tuo voitelu on ihan hepreaa. Pitovoide, luistovoide… mikä, miksi?

***

Viikon biisivalintani on tällä kertaa U2:n Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me.

En ole koskaan mitenkään erityisesti ollut U2-fani. Mutta täytyy heti myös paljastaa, että en ole mitenkään erityisemmin paljon U2:a koskaan kuunnellutkaan. Tämä Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me on tuttu Batman-leffasta ja tuo nyt monimuotoisuus on kappaleessa se jokin.

***

En jaksa oikein perehtyä etukäteen televisio-ohjelmiin. Kun tulee sopiva hetki, istun telkkarin ääreen ja katson, löytyykö katsottavaa.

Meillä on MTV3:n kanavapaketti. Jo alusta lähtien huomasimme, että aika vähän katsottavaa noilta aluksi neljältä, myöhemmin seitsemältä kanavalta tulee. Mies on katsellut formuloita ja Top Gearia ja me muut leffoja ja sarjoja, jos jotain sopivaa on tullut. Viime aikoina ei ole tullut. Tuntuu kuin noilla kanavilla pyörisi vain uusintoja ja uusintojen uusintoja. Nyt on vajaan viikon sisällä tullut Sarja-kanavalta ainakin kolme kertaa sama jakso Kovat koppalakissa –sarjasta. Miksi?

Vaikka tuon kanavapaketin hinta ei ole mitenkään päätä huimaava, niin en minä sentään uusintojen uusintoja tuolla maksullani ole hommannut.

***

Kerran lupa, aina lupa. Kuopus etsi tänään yhtä tiettyä takkiaan, eikä löytänyt. Hänellä oli pieni aavistus siitä, missä takki saattoi olla. Niinpä pikkusisko soitti isosiskolleen Tampereelle ja kyseli takkinsa perään. No siellähän se takki oli, Tampereella.

Esikoinen on joskus aiemminkin lainannut tuota pikkusiskonsa tiettyä takkia, luvalla joka kerta. Koska pikkusiskolla sattui olemaan työvuoro, kun esikoinen lähti Tampereelle, niin esikoinen tulkitsi aiemman luvan niin, että se on jatkuva.

Eivät siskokset tuosta varmaan suurta riitaa saa aikaiseksi. Jos tilanne olisi toisin päin, niin silloinhan räiskyisi ja kunnolla.

Ehti kuin ehtikin vielä tälle viikolle. Nimittäin viikon biisivalintani.

Olen tainnut jo aiemminkin kirjoittaa, että pidän mahtipontisesta ja yllätyksellisestä musiikista. Siitä, että seuraavat melodiat eivät ole arvattavissa. Tässä on kyllä yksi parhaimmista sen tyyppisestä iloittelusta.

Queenin Innuendo. Olkaa hyvä!

Olen tällä viikolla selvitellyt itselleni erilaisia koulutusvaihtoehtoja. Otin myös yhteyttä TE-toimistoon ja kyselin tai itse asiassa varmistelin tuota toimeentuloa, jos lähdenkin opiskelemaan. Nythän on mahdollista opiskella työttömyysturvalla, joten opiskelu ei ole mitenkään poissuljettu vaihtoehto, päinvastoin.

Mitään tutkintoon johtavaa koulutusta en vielä tässä vaiheessa ole katsonut. Mutta löysin jo pari sellaista koulutusta, jotka sopisivat yhteen noiden aiempien opiskelujen sekä työkokemukseni kanssa. Otin yhteyttä molempien koulutusten yhteyshenkilöihin ja kyselin lisätietoja. Toinen niistä vaikuttaa oikeinkin mielenkiintoiselta, mutta katsotaan nyt.

***

Näin pari päivää sitten pihalla yhden naapurimme. Emme ole mitään erityisen tuttuja, mutta vuosien varrella olemme sen verran puhuneet, että tiedämme toistemme perheet ja työpaikat. Kuulin, että myös tämä naapurimme on irtisanottu. Hänenkin työpaikkansa muutti pois Turusta. Hänellä oli huonompi tuuri tuon irtisanomisajan kanssa, sillä hänellä oli työvelvoite. Viimeiset kuukaudet hän ajoi päivittäin työmatkoja 220 kilometriä. Tuo on mielestäni ihmisen kiusaamista. Hänelle (ja muillekin) oli kyllä sanottu, että he voivat ihan vapaasti vuokrata asunnon tuolta toiselta paikkakunnalta, mutta ei sieltä ollut löytynyt sopivaa kalustettua vain kolmeksi kuukaudeksi.

Tämä naapurimme on 61-vuotias, joten hän pääsee jo tuohon putkeen, mutta hän haluaisi vielä mukaan työelämään. Ehkä hän ajattelee tekevänsä oman osuutensa tämän yhteiskunnan työvoimapulan eteen.

***

Kun tuo eläkeiän nosto on ollut nyt tapetilla, niin tietenkin siitä tulee puhuttua ihmisten kanssa. Puhuimme siitä viikonlopulla tyttärien kanssa. Mietin ääneen, että mitä ne tulevaisuuden ammatit tulevat olemaan, jossa näitä 70-vuotiaita on. Tyttäret eivät tuohon sen enempää ottaneet kantaa, mutta luettelivat muuten tulevaisuuden ammateiksi mm. ammattijulkkiksen (kuulemma se joku Martina, jonka odotusajasta on tehty tosi-tv –sarja, on ammattijulkkis; en kyllä tiedä, mitä tuo ammattinimike sisältää), salarakkaan (tämä on tainnut olla tuon edellä mainitun Martinan aiempi ammatti) ja valelääkärin. Itse lisäisin tuolle listalle pimeän taksin, joita meillä täällä Turussa on lehtien mukaan ollut. Tuo viimeksi mainittu elättää tosin vain itse itsensä, verorahojahan siitä ei tule.

Äitini totesi, että ei hän ainakaan olisi mennyt kaihileikkaukseen, jos tekijänä olisi ollut joku 70-vuotias. Niinpä.

Tuossa työurien jatkamisessa on tullut esille myös se, että työuraa pitäisi olla se 40 vuotta, jotta saisi kunnon eläkettä. Entä sitten ne, jotka ovat aloittaneet työelämän jo 17-vuotiaana tai jo aiemminkin. Eikö tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden nimissä heillekin pitäisi riittää se 40 vuoden työura?

***

Ostin itselleni pyöröleikkurin tilkkutöitä varten. Leikkuri on vielä paketissaan, sillä en ole antanut itselleni lupaa ottaa sitä käyttöön ennen kuin saan valmiiksi tuon esikoisen torkkupeiton. Itseni tuntien voisin innostua siitä liikaa ja peitto jäisi kesken.

Toisaalta en varmaan viikonlopulla tee tuota esikoisen peittoakaan, jotta minulle ei tule kiusausta syöttää sitä peittoa esikoiselle. Esikoinen nimittäin arvosteli viime viikonlopulla tuota keskeneräistä työtä, enkä pitänyt sävystä. Voisin opettaa viikonlopulla esikoisen virkkaamaan itse noita isoäidin neliöitä.

***

Minulla on yleensä arvonnoissa huono tuuri, mutta nyt voitin yhdestä arvonnasta USB-muistitikun. Vaikka muistitikun kapasiteetti on puolta pienempi kuin vanhan muistitikkuni, niin voitto ilahdutti. Voisikohan tämä hyvä tuuri jatkua? Pitäisiköhän ostaa itselle lottolappu?

Ihmisillä, suurimmaksi osaksi, on tarve jakaa elämänsä, jakaa rakkautensa jonkun kanssa. Rinnalle halutaan oma kulkija. Sen sopivan löytäminen ei vaan ole aina helppoa. Löytyy kaveri, jonka kanssa tuntee heti, että kemiat osuvat yhteen, mutta vähän ajan päästä huomaakin, että ei tuon kanssa voi loppuelämäänsä jakaa. Monien epäonnistumisten jälkeen tulee niin varovaiseksi, että ei uskalla päästää ketään lähelleen. Ja tämän ajan trendihän on, että minä olen minä ja sinun on muututtava. Kun se toinenkin ajattelee noin, niin eihän siitä yhteistä auvoista elämäntarinaa synny.

Mutta ei hätää. Nythän on palvelu, jossa voi lähettää tekstiviestissään oman nimensä ja valittunsa nimen tiettyyn numeroon ja vastausviesti kertoo, että sopiiko pari yhteen. Palvelu käyttää hyväkseen tähtien asentoja, jumalten ennustuksia, piileskeleviä psykologeja sekä vain yhden euron minimaalista korvausta. Siis per viesti.

Eli kun tapaa jonkun kiinnostavan tyypin, voi laittaa heti tekstarin menemään ja heti saa tietää, kannattaako tyyppiin panostaa enemmän vai ei. Ja vain eurolla per tekstari. Illan aikana ehdit testaamaan vain yhden paukun hinnalla monta kiinnostavaa tyyppiä.

Ja jos haluat pelata varmaan päälle ja etsiä vain sitä sopivaa, niin kannattaa laittaa viestit jo etukäteen. Esimerkiksi ”Anna tykkää Aadolf”, ”Anna tykkää Aapeli”, ”Anna tykkää Aapo”, ”Anna tykkää Aappo”, ”Anna tykkää Aarne” jne. Vain eurolla per viesti.  Jo alle neljän sadan euron Anna voi testata kaikki almanakassa olevat miesten nimet.

Jos tähtien asennot, jumalten ennustukset ja piileskelevät psykologit (ja vain yksi euro per viesti) löytävät Annalle sopivat kumppanit vaikka Aki-, Esa-, Jooseppi-, Pauli- ja Valtteri-nimisistä, niin Annan ei tarvitse enää käyttää aikaansa ja energiaansa muun nimisiin tyyppeihin, vaan voi keskittyä vain varmoihin nimiin. Ja vapauttaa energiansa sen oikean löydyttyä lämpimimpään lemmen liekkiin, ehkä jopa kuumimpaan koskaan. Helppoa, eikö totta. Ja vain yksi euro per viesti.

(Tämänkertaisen pakinaperjantain aihe on Lemmen liekki lämpöisin. Ehkä joku muistaa, että olen aiemminkin kirjoittanut näistä todella jokaisen tarvitsemista palveluista.)

Ihanaa, että nuo päivät pitenevät ja tulee valoisampaa. Nyt jo sen huomaa ihan selkeästi. En ole mikään pimeän ajan ihminen. Tuo pimeys saa minut jonkinlaiseen horrokseen, josta alan nyt heräämään kuin karhut konsanaan.

Kävin perjantaina vaateostoksilla, mutta en ostanut mitään itselleni, vaan kävin tekemässä vaateostoksia äidilleni. Vähän arvelutti, että onnistunko löytämään sopivan kokoisia, mutta ihan nappiin meni. Ostin hänelle luonnonvalkoisen neuletakin sekä aluspaidan. Aluspaita oli sellainen laamapaitatyyppinen ja tuli mieleen, kuinka 70-luvulla noiden laamapaitojen värjääminen oli jonkinlainen muoti. Laamapaita kierrettiin myttyyn, jonka jälkeen se sidottiin langalla tiukaksi putkeksi (tai putkeksi vain tietyistä kohdista). Sen jälkeen paita järjättiin halutulla värillä. Kun paita avattiin värjäyksen jälkeen paketista, nuo kierteet ja langat tekivät värjäyksessä paitaan omat psykedeeliset kuvionsa. Vaikka muoti-ilmiöt tulevat aina uudelleen pinnalle, niin tuohon en ole enää törmännyt. Joskus 90-luvulla värjäsin samalla tekniikalla esikoiselle yhden T-paidan.

Torkkupeiton palat ovat virkattu ja päätelty. Sommitellessani paloja huomasin kuitenkin, että niitä paloja voisi olla vielä vähän enemmän. Joten nyt on käynnissä lisäpalojen virkkaaminen.

Olen aiemminkin kirjoittanut, että ruoanlaitto on minulle välttämätön paha, en tunne siihen mitään intohimoa. Sama on miehelläkin. Mutta kyllä meillä kotiruokaa tehdään. Välillä vaan tuntuu, että listalla on aina vaan ne samat ruokalajit.

Vaikka moni on sitä mieltä, että makkara ei ole muuta kuin grilliruokaa, niin kyllä meillä tehdään makkarasta oikein ruokaakin. Makkarakeittoa (välillä myös siskonmakkaroista) ja uunimakkaraa syödään ehkä kerran kuukaudessa ja joskus mies tekee makkarakastiketta. Näin viime viikolla televisiosta, kun Aki Wahlman teki Mitä tänään syötäisiin –sarjassa gratinoitua makkara-pastavuokaa. Se näytti sen verran hyvältä, että päätin kokeilla. Ja hyvää siitä tulikin. Jätin kyllä ihan vapaaehtoisesti purjon pois, sillä en ole purjon ystävä.

Lauantai-iltana tein kaalilaatikkoa pakastimeen – nyt jo toisen kerran vähän ajan sisällä. Meillä pidetään kaalista ja ostin sitä viikolla kaali-porkkana-sipuli –raastetta varten. Kaupoista ei vaan löydy enää pieniä keräkaaleja, joten ostaessani pienimmän kaupasta löytyneen se oli reilusti yli kolmekiloinen kaalinpää. Eihän kukaan jaksa niin paljon kaaliraastetta syödä, joten oli pakko tehdä kaalilaatikkoa.

Nyt pitäisi mennä suihkuun ja lähteä sitten tekemään äitini ruokaostoksia.

Hyvää alkanutta uutta viikkoa kaikille!

Käytiin tänään miehen kanssa mökillä sudenjälkiä metsästämässä. Olihan siellä jotain jälkiä, muitakin kuin rusakon, mutta en minä niitä sudenjäljiksi kyllä väittäisi. Mies näki ne jäljet jo viime sunnuntaina mökillä käydessään, mutta hän ei saanut niistä kunnon kuvaa kännykällään. Minulla oli tänään sitten oma kamerani mukana, mutta jäljet olivat levenneet ja epämuodostuneet neljän päivän aikana.

Sinällään se ei ole mitenkään mahdotonta, että ne olisivat suden jäljet, sillä seudulla on tehty useita susihavaintoja tämän talven aikana. Mökkinaapurimme oli nähnyt suden silmästä silmään noin kahden sadan metrin päästä mökistämme, mutta tämä havainto on jo syksyltä 2008.

Vaikka olin pukeutunut lämpimästi, niin varpaat paleltuivat. Päätinkin satsaavani jossakin vaiheessa kunnon talvikenkiin, siis lämpöisiin. Jalassani minulla oli valkoiset toppahousut, kuuminta hottia talvimuotia vuodelta 1995, ehkä. Viimeksi mahduin niihin varmaan silloin, kun olemme käyneet viimeksi laskettelemassa ja vuosi taisi tosiaankin olla 1995. Housut kuuluivat lasketteluasuun, jossa takissa oli valkoisen lisäksi myös lilaa. Tänä päivänä en sitä takkia olisi enää suostunut päälleni laittamaan, eikä sitä enää minulla kai missään olekaan.

Meillä on mökillä tuvassa koko ajan pieni lämpö päällä, joten siellä oli mukava +7 asteen lämpö. Makuuhuoneessamme oli -1 aste ja ulkona -11 astetta. Keitimme kuitenkin kahvit ja istuimme tuvan pöydän ääressä kahvilla ulkovaatteissamme.

***

Menomatkalla mietin sitä, että on se oikeastaan rikkaus, että meillä Suomessa on vielä kunnon vuodenajat. Vaikka en pitkistä talvista nautikaan, niin kesästä nauttii enemmän, kun muistaa tuon talven kylmyyden.

Noista vuodenajoista tulikin sitten mieleeni tehdä kollaasi viime vuoden mökkikuvista. Kollaasissa on yksi pikkukuva joka kuukautta kohti, mutta täytyy myöntää, että ylimmän rivin kaikki kolme pikkukuvaa ovat maaliskuulta 2009. Siitä eteenpäin, sinivuokoista, pikkukuvat ovat aikajärjestyksessä huhtikuusta eteenpäin. Sinivuokkoja oli jo 24.4.

***

Olen muutenkin miettinyt noita vuodenaikoja, sillä olen ollut nyt käytännössä pois työelämästä kymmenen kuukautta. Ensin olin sairaslomalla, sitten tuli ”suositus” pitää pois pitämättömiä lomia ja sitten tuli irtisanominen. En nyt jaksa tarkistaa, mutta olisinkohan ollut tuon sairasloman alkamisen jälkeen vain kolmisen viikkoa töissä.

Nyt kuitenkin olen saanut nauttia ”vapaalla” neljä vuodenaikaa: kevään, kesän, syksyn ja talven. Ja nyt vasta tunnen olevani työkykyinen. Totuus on se, että jos minua ei olisi sanottu irti, niin luultavasti olisin joutunut jäämään uudelleen sairaslomalle. Tänään juuri tuli mieleen, että kun esimerkiksi leskeksi jääneet ovat sanoneet, että sitten vasta helpottaa, kun on puolison kuoleman jälkeen elänyt yhden vuodenajan kutakin, niin minulla tuntuu olevan tuon työn kanssa sama juttu. Vasta nyt ajatus töihin menemisestä kiinnostaa.

Olen kyllä hakenut kolmeen työpaikkaan ja jättänyt aika monta avointa työhakemusta, mutta en minä mitenkään erityisen aktiivinen tuon työnhaun kanssa ole ollut. Ei ole kiinnostanut, en ole jaksanut. Mutta nyt on toisin. Ja on ajatuksissa käynyt sekin, että jos lähtisi vielä koulunpenkille.

Mies ei ehkä enää työelämään palaa. Syksyllä hänen sairaskertomukseensa tuli lisää kohtia ja ainakaan mihinkään ruumiilliseen työhön hänestä ei enää ole. Nyt työeläkelaitos vai Kelako se oli vaiko molemmat yhdessä selvittävät hänen kuntoaan ja sitä, mitä hän voisi tulevaisuudessa tehdä. (En ole jaksanut syventyä, miten nuo instanssit menevät. Siinä paperi- ja nimikeviidakossa menee sekaisin.) Yhtenä vaihtoehtona on työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen. Minusta se olisi paras vaihtoehto.

Samaan aikaan huvittaa tuo eläkeiän nosto. Kyllähän nuo päättäjätkin sen tietävät, että vain pieni osa työntekijöistä pystyy olemaan työelämässä 70-vuotiaaksi saakka. Tilanne voi olla toisin, kun ne vielä syntymättömät polvet ovat siinä iässä. Mutta, kuten miehelläni, meidän ikäluokistamme monet ovat aloittaneet työelämässä siihen aikaan, kun ergonomia oli vain sivistyssana.

***

Laitan tähän samaan vielä tämän viikon biisivalintani. Se on Kim Heroldin Social Butterfly. Kirjoitin tästä jo elokuussa 2008 ja sanoin, että se olkoon minun kesän 2008 kesäbiisini.

Kappale on kestänyt kuuntelemista. Minusta se on hyväntuulinen ja letkeä.